Framepage

Ihmisen osa

framepage — Mon, 01 Dec 2014 06:41:15 +0000

Kuvattavaksi tulee välillä tosi mielenkiintoisia juttuja. Yhteen syksyn ensihoidon lehden numeroista tarvittiin kuvitusta keinoihmisen osia käsittelevään juttuun. Nämä pastalta näyttävät pienet jutut ovat aorttaläppä ja reisivaltimo. Ihmeellisintä niissä oli koostumus. Ne vastaavat lähes täysin oikeaa ihmistä: rakennusaineina on vettä suolaa ja kuituja.

Suuronnettomuuteen varautumassa

framepage — Wed, 25 Jun 2014 13:47:38 +0000

Paluu aikaisempaan blogipostaukseeni. Hyvinkäällä pidettiin suuronnettomuusharjoitus ja olin mukana kuvaajana. Kuvitteellisessa tilanteessa juna ja auto olivat törmänneet vakavin seurauksin. Pelastushenkilöstö työskenteli ja valokuvaajakin pääsi korkealle nosturiin – sekä ihmettelemään NH90-helikopterin nostattamaa ilmavirtausta. Lehtikeikka kolean keväisenä aamupäivänä tuotti laajan kuvareportaasin verran materiaalia. Tässä pieni osa.

Kun aarteeksi riittävät kivet

framepage — Wed, 25 Jun 2014 12:57:43 +0000

Yksivuotiskuvaukset ovat haastavia, mutta palkitsevia. Lasten kuvaaminen on aivan oma valokuvauksen lajinsa. Taaperoiden maailmassa lähes kaikki on suurta ihmettä, lähempää tarkastelua vaativia kohteita on maailma täynnä. Kuvattavan ohjaus vaatii valokuvaajalta mielikuvitusta ja kykyä saada lapsi houkuteltua toimimaan kameran edessä edes sen pienen hetken ajan. Onnistuneissa kuvissa on mukana lapsen minuus ja persoona. Ja tietenkin ne ovat muistoja. Jälkiä ajasta, joka katoaa yhdessä henkäyksessä.

Henkilökuvauksen ihmeellinen maailma

framepage — Thu, 08 May 2014 11:46:48 +0000

Ihminen ja kasvot. Kamera. Muuta ei loputtoman kiinnostavaan kuvaan tarvita. Pidän ihmisistä ja erilaisten persoonallisuuksien kanssa työskentely on hauskaa. Se on niin kaukana paperinmakuisesta toimistotyöstä (jota sitäkin kyllä valokuvaajan päiviin mahtuu) kuin voi olla. Ilmeet, eleet ja läsnäolo kuvassa – niitä lähden aina etsimen takaa hakemaan. Kameran edessä eivät läheskään kaikki tunne oloaan luontevaksi. On kurjaa katsoa itsestään otettuja kuvia ja miettiä ”onko tuo tyyppi tosiaankin minä?” Siksi on tärkeää, että kuvaaja osaa luoda kuvattavaansa luontevan suhteen. Se näkyy aina lopputuloksessa. Uskon vahvasti siihen, että kameran käytön voi oppia ja opettaa, samoin visuaalisuutta tiettyyn rajaan asti. Ihmissuhdetaidot ovat kuitenkin valokuvaajalle ykkösasia. Kaikenlaisia ihmisiä tulee osata lähestyä, puhua heidän kieltään. Se ei ole taito, joka helposti tarttuu matkaan opiskellessa. Ajattelen, että se on vahvasti osa persoonaa ja temperamenttia. Avaa silmät, katso minua, ole sinä. Henkilökuvauksen isoin haaste ja suurin rikkaus on ihminen – sekä kameran edessä että takana.

Tee työtä, jota rakastat

framepage — Mon, 14 Apr 2014 10:37:03 +0000

Lauantai-aamu ja kello on 05:30. Asun lähellä merta. Lokkien huuto on minulle kevään tunnusääni. Kahvia ja sanomalehti, rauhalliset aamurutiinit – kamera ja tavarat autoon, matka hiljaista kehää ja kolmostietä Hyvinkäälle. Suuronnettomuusharjoitus alkaa yhdeksältä. Henkilöauto ja matkustajajuna ovat ”törmänneet”. Osallisia on suuri määrä. Avustajia, ammattilaisia. Olen paikalla ajoissa, kuvaan miljöötä. Palelee. Kun harjoitus käynnistyy, unohdan kylmyyden. Kuvaan ja haen kiinnostavia tapoja esittää näkemääni. Ensihoidon ammattilehden seuraavaan numeroon tallentuu kuvamateriaalia harjoituksen eri vaiheista. Minulle tarjotaan mahdollisuutta nousta kolmeenkymmeneen metriin palokunnan nosturin kyydissä. Mietin – jännittää. Valokuvaaja ei saisi potea suurta korkean paikan kauhua. Haluan kuvata ja puen putoamisenestovaljaat. Etsimen läpi katsoessa ei huimaa yhtään.

Pari tuntia intensiivistä kuvausta eri puolilla harjoitusaluetta on takana. Kuvauskeikan jälkeen fiilis on aina hyvä. Siitä on kohta kuusi vuotta, kun uskalsin hypätä pois vanhasta. Vaihdoin alaa. Rakastuin kuvajournalismiin, valokuvaan, jolla on tarina.

Seurana vain valo

framepage — Thu, 27 Mar 2014 14:12:09 +0000

Omat projektit ovat minulle kuvaajana tärkeitä. Niiden aiheet nousevat eletystä elämästä, kokemuksista ja tunteista. Viime keväänä rakas ihminen sairastui, joutui saattohoitoon ja kuoli. Tulin yksin sairaalasta hänen asunnolleen. Tuoksu oli tuttu. Samoin paikka. Ikkunoissa kevään kova valo. Sillä kertaa kukaan ei keittänyt kahvia. Lattialla olivat sairaalasta käteeni ojennetut käsilaukku ja muovikassi. Vähän ja kuitenkin niin paljon jää jäljelle. Kuvasin, koska tyhjyydessä en osannut muuta.